Piti niin kovasti kesän aikana kirjoittaa tänne, mutta en sitten pystynytkään/kerennyt. Viimeksi kun kirjoitin seuraavana päivänä yksi kasvateistani kuoli. aamulla heräsin kun puhelimeni soi. Äitini soitti ja kysyi haluanko lähteä mukaan eläinlääkäriin sillä Gizmon hengittää pinnallisesti. Ensiksi sanoin että en jaksa ja jatkoin unia. Mutta sitten samantien minua rupesi jostain syystä vaivaamaan ja päätin lähteä mukaan. Päästin omat koirani takapihalle aamuasioille koska en kerennyt viemään niitä lenkille.
Äitini sitten tuli hakemaan ja tunnelma oli leppoisa. Epäilin että Gizmolla on keuhkoputken tulehdus. Äitini mietti että olisiko kurkkuun jäänyt jotain. Päästyämme päivystävän eläinlääkirin oven eteen. Kesti yli 15min. että meille tultiin avaamaan ovea. Meidät ohjattiin odottamaan vastaanotto-aulaan ja sanottiin että kohta tullan ottamaan tietoja vastaan. Ehdimme tuskin istua kun taas oveen koputettiin. Sisään astui itkevä nainen ja mies. Nainen oli kovin vihainen ja huusi koska hänen koiransa oli kuollut edellisenä päivänä. Ja he olivat käyneet siellä lääkärissä mutta lääkäri oli sanonut että kaikki on kunnossa ja ei ollut kuunnellut omistajan pyyntöjä tarkistaa koira kunnolla. Nainen sanoi että hän oli sanonut että nyt kaikki ei ole kunnossa ja tuntee kyllä koiransa mutta silti ei oltu tehty mitään. Heidät vaan lähetettiin pois. Koira oli myöhemmin menehtynyt kotona. itse en ollut vielä huolissani Gizmosta. Äitin jutteli pariskunnan kanssa ja minua itketti heidän kohtalonsa. Aloin ottamaan Gizmoa kantolaukusta ja huomaisin heti että tämä onkin vakavampaa kun kuvittelnkaan. Mutta vieläkin ajattelin että Gizmolle annetaan antibioottia ja on taas pian uudenveroinen. Odottaminen tuntui iäisyydeltä ja kun olimme olleet odotushuoneessa jo yli 15min. Aloimme pikkuhiljaa hermostumaan.
Lopulta meidät tultiin hakemaan sisälle ja Gizmo laitettiin heti hengittämään happea. Katselin pienen pojan silmiin ja huomasin kuinka peloissaan raukkaparka oli. Vieläkään emme uskoneet että Gizmo ei tästä tule selviämään. Vaikka pieni pelko alkoi jo hiipiä varpaillaan sydämeen. Välillä tuntui ettei lääkärit tehneet mitään. Sanottiin että kuvat pitäisi ottaa keuhkoista. Mutta sitten asialle ei tehty mitään. Sanottiin että antibioottia pitää antaa ja kukaan ei tullut antamaan. Minuutiti matelivat ja tuntui että jokainen minuutti kesti ikuisuuden. Lopulta keuhkotkuvattiin ja antibiootti annettiin. Sanottiin että keuhkoissa on nestettä ja se täytyy saada pois. Taas annettiin lääkettä. Tässä vaiheessa menin käymään vessassa. Muistan kuinka kätenitärisivät. Ja pelkäsin pahinta. Tultuani takaisin en kerennyt kun parisanaa vaihataan äitini kanssa kun Gizmo lyyhistyi äitini käsivarsille. Aloimme huutamaan apua. Seuraavaksi huoneessa oli 2 lääkäriä ja hoitajia. Huudettiin että meidän pitää lähteä. Ohjattiin huoneeseen. Minä itkin ja huusin en voinut istua en voinut pysähtyä. Huusin ja itkin. Äitin hoki yhtämittaa kyllä Gizmo paranee. Minä huusin että Gizmo on poissa. Pitkältä kestäneen ajan päästä Lääkäri tuli puhumaan gimo oli nukutettu ja annettiin nyt tekohengitystä. Tätä jatkettaisiin tunnin. Me voisimme lähteä koska emme voineet mennä huoneeseen. Kysyttiin jos tilanne on sama onko lupa lopettaa. Kuulin kaiken mutta switten en kuullut. Hoin että haluan nähdä Gizmon. Että emme lähde ennenkuin saamme nähdä Gizmon. Ja jättää hyvästit. Lopulta pyyntöön suostuttiin. Hoitaja pumppasi ilmaa Gizmon keuhkoihin. Itkimme ja halasimme ja annoimme pusuja. Kuiskin korvaan ja pyysine että pieni ystäväni taistelisi ja kuinka kovasti rakastin sitä. Emme olisi halunneet lähteä mutta emme voineet jäädä. Pääsin kotiin itkin huusin, ja itkin. Tiesin että Gizmo ei enää siitä parane. Kaappasin syliini Gizmon äidin ja siskot ja siskontyttäret. Istuin sohvalla koiria ympärilläni ja tuijotin seinään. Tunninpäästä puhelin soi. En halunnut vastata. Äiti soittaa, vastaan, Äiti itkee ja huutaa Gizmo on kuollut. Tuska. Kuinka voikin sydämeen sattua. Huutava kipu. Olin paikalla kun tuo pieni olento veti ilmaa keuhkoihinsa, kun silmät aukesivat, kuulin ensimmäiset murina, haukut näin kuinka suuri ihme oli löytää oma häntä. Ensimmäiset askeleet. Kaikki muistot kiisivät mielessäni ohitse. Koko päivä meni itkiessä usvassa kulkien. Seuraava päivä sama juttu. Mietin kuinka tähän ei koskaan totu.
Gizmo oli 6 vuotta, 5 päivää ja 20 tuntia vanha. Gizmo oli 6 koira meiltä joka on siirtynyt pilvien päälle. luulisi että tähän olisi tottunut ja että olisi oppinut hyväksymään. Mutta ei miten tähän voisi koskaan tottua. Koirat ovat meidän perheelle enemmän kun lemmikkejä. Ne ovat osa perhettä. Gizmo jätti suuren jäljen perheeseemme. Nyt on yli 2 kuukautta mennyt. Elämä jatkuu. Mutta välillä tulee itku ja suuri kaipaus pientä poikaa kohtaan jolla olisi ollut monta vuotta jäljellä. Onneksi minulla on Gizmon äiti, siskot ja siskontytöt. He helpottavat oloa kovin ja jokainen päivä on lahja kun kuulee pienien jalkojen vipeltävän ympärillä. Toivottavasti ne äänet kuuluvat vielä pitkään... Nytkin tulee kyyneliä silmiin kun kirjoitan tätä. Iida tulee lohduttamaan. Iida Gizmon äiti, juoksee aina luokse kun kuulee itkun ääniä ja kun nostan hänet syliin aina painaa pienen päänsä poskea vasten. kiitos rakas ystävä. Tuntuu jo paremmalta...
